Paljon melua polvesta

Kuten moni teistä tietää, polveni meni rikki viime vuonna, melkein vuosi sitten. Nyt ajattelin hieman kertoa tästä episodista ja asiasta kirjoittaminen auttaa myös minua itseäni käsittelemään koko hommaa. 

Olin pelaamassa kavereiden kanssa pesäpalloa viime vuoden huhtikuun lopulla. Tämä oli toinen pelikerta, olimme vasta aloittelemassa pesiskauttamme ja olin oikein innoissani. Pesis on yksi lempilajeistani ja jaksan jopa katsoa sitä tv:stä tai ihan livenä. Pelin loppuvaiheilla olin kentällä, muistaakseni ykköspesällä ja minulle heitettiin pallo. En saanut koppia (yleensä olen hyvä koppari) ja lähdin juoksemaan pallon perään. Siinä vaiheessa jalkani saattoi osua johonkin pikkukuoppaan, en tiedä, ja nilkkani muljahti. En osaa selittää tarkemmin. Muljahduksen seurauksena polveni vääntyi ja tietoisuuteeni ei mahtunut muuta kuin valkoinen ja terävä kipu. Kaverit sanoivat, että luulivat minun pelleilevän (olisi kyllä mahdollista, vaan ei tällä kertaa :D) kun olin jäänyt maahan makaamaan polveani pidellen. 

Onneksi mieheni Mikko oli tulossa joka tapauksessa hakemaan minua pelistä. Kaverini olivat tukeneet polveani ja kohottaneet sen ylös ja kykenin sentään soittamaan Mikolle että pitää kiirettä. Kinkkasin autolle kahden ihmisen tukemana ja matka ensiapuun tuntui polvessa todella epämiellyttävältä auton tärinän takia. Mikko kantoi minut ritarillisesti sairaalaan ja paareille. Hoitajat olisivat leikanneet housunlahkeeni jotta pääsisivät polveen käsiksi, mutta se nyt olisi ollut liioittelua. Minut vietiin röntgeniin, polvi sidottiin ja sain kyynärsauvat. Jätettyäni sairaalasängylle hiekkaa ja soraa pääsimme viimein lähtemään kotiin parin tunnin jälkeen. Sain mukaani myös särkylääkkeet.

Noin kuukauden kuluttua, käytyäni monesti lääkärillä, todettiin että polven eturistiside on luultavasti rikki, ellei kokonaan katkennut. Sehän oli sitten huonompi homma. Koska olen pohjimmiltani positiivinen, olin ajatellut toiveikkaasti että josko siteissä ei ainakaan olisi mitään sen kummempaa. Polvea oli käännelty ja väännelty ja mietitty ja pohdittu mikä siinä on. Olin jo valmistautunut vaatimaan magneettikuvausta (parin saman läpikäyneen ihanan ihmisen neuvosta), mutta minun ei tarvinnut koska minut älyttiin lähettää sinne lääkärin aloitteesta. Vihdoinkin. Lähdin melkein joka kerralla itkien lääkäriltä. Itketti koska harmitti ja jäin ulos monesta asiasta, kuten pesispeleistä. Pesisporukkamme on minulle todella tärkeä ja ajattelin pääseväni ehkäpä loppukesästä pelaamaan.

Magneettikuvaus ei ollut niin kamala kuin pelkäsin. Ensinnäkään en joutunut koneeseen pää edellä ja hoitajat olivat mukavia. Heti kuvauksen jälkeen hoitaja sanoi että heti näkee että kyllä se ristiside rikki on mutta minun piti vielä saada lääkärin lausunto. Kävin kesäkuussa Kotkassa ortopedillä ja minut laitettiin leikkausjonoon. Leikkausta sain odottaa lokakuulle asti. Olin sitä ennen jo soitellut sairaalaan, että onko mitään tietoa milloin operaatio olisi. Minulle sanottiin rohkaisevasti että vammani on sen laatuinen että sillä ei ole kiire. Saisin siis odottaa joulukuulle saakka. Hah! Luojan kiitos sain peruutusajan ja leikkaus oli siis lokakuun alussa. Luin juuri lehdestä jutun jossa kohtalotoverini oli päässyt jo kolmen viikon päästä leikkaukseen. Oli varmaan rankkaa odottaa niin kauan! Minä sain odottaa puoli vuotta. Yksityiselle meneminen ei ollut vaihtoehto. Leikkauksessa takareidestäni otettiin jänne, josta tehtiin uusi eturistiside, lyhyesti kerrottuna. Leikkaus oli osin avo- ja osin tähystysleikkaus. Minut nukutettiin, onneksi. Pelkäsin enemmän ajatusta selkäydinpuudutuksesta! Jos joku kaivelee raajojani, haluan olla tajuton, kiitos vain.

Kaiken tämän jälkeen alkoi pahin osuus. Kolmen kuukauden sairausloma ja kuntoutus. En ollut saanut oikeaa jalkaani koukkuun puoleen vuoteen, juokseminen ei tullut kysymykseenkään ja reisilihasta ei voinut venyttää millään lailla. Nyt kävin fysioterapeutilla kerran viikossa, jouduin nukkumaan selälläni, en voinut ajaa autoa, olin todella hidas kyynärsauvojen kanssa kinkatessani, pukeutuminen kesti ja olin riippuvainen muiden avusta. Itsetuntoni laski, aloin "erakoitua", olin hyvin passiivinen ja pelkäsin lihovani. Leikkaushaava tulehtui ja jouduin hoitamaan sitä pitkään. Minut valtasi välillä epätoivo ja ajattelin etten halua syödä yhtä ainutta lääkettä enää koskaan. Aamiaisen teko kesti hemmetin kauan koska jouduin viemään lautasen kaapista pöydälle pikkuhiljaa. Fysioterapeutin jumppaohjelmaa tehdessäni mietin, pystyisinkö koskaan laittamaan painoa kipeälle jalalle saati kinkkaamaan (tärkeä taito!:D) tai nousemaan varpailleni.

En halua tämän enempää eritellä tuntemuksiani kuntoutusajasta (eiköhän tuossakin tarpeeksi ole) ja varmasti monella on mennyt huonommin ja ollut suurempia vammoja ja pahempia onnettomuuksia. Se ei kuitenkaan vähennä juuri minun epätoivoani ja muita tunteitani, minulla on oikeus tuntea niinkuin tunnen. Koko juttu vaikutti myös parisuhteeseeni negatiivisella tavalla, mutta nyt voimme jo ajatella sen vahvistaneen tätä hienoa suhdettamme.

Entäs nyt? Mieleeni on jäänyt lähtemättömästi se hetki kun jalkani meni kuntopyörällä kokonaisen kierroksen ilman suurta kipua. (Toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan.) Hienoa oli myös se kun pääsin kyynärsauvoista eroon ja jalka alkoi saada enemmän voimaa ja pystyin nousemaan varpailleni pidemmäksi aikaa kuin sekunniksi. Onnettomuuden "ansiosta" olen kokeillut uusia lajeja, aloittanut kuntosaliharjoittelun ja vesijumpan. Luultavasti en edes harkitsisi aloittavani juoksua, ellen olisi loukannut itseäni, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Harjoittelen myös tasapainolaudalla ja odotan innokkaasti pesiskauden alkua. Vähän myös pelottaa mutta ei pelon takia voi jättää jotakin tekemättä, ainakaan tässä tapauksessa. Onhan hevosen selkäänkin noustava putoamisen jälkeen uudelleen!

En olisi selvinnyt tästä kaikesta ilman Mikkoa♥ perhettäni♥ ja ystäviäni♥. Ihmeen paljon polvionnettomuus vaikutti myös henkiseen puoleeni. Mutta siitäkin ollaan selviämässä ja alan palata hiljalleen siihen elämääni, joka minulla oli ennen kaatumista. Olen kuitenkin (niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin) kasvanut henkisesti ja oppinut elämästä uusia asioita. Salmiakkisuklaa on ehkä myös pikkiriikkisen vaikuttanut asioihin... Ja, believe it or not, asioilla on tapana järjestyä ja universumi hoitaa :)

Kuvat we♥it

Hyvää viikonloppua!!